Ajanpuute on tosiaan tekosyy sille, etten ole kirjoittanut - ja silloin kun olen, tuotokset ovat jääneet vajaaksi. Helpompaa sanoa, ettei ole ollut aikaa kuin ettei ole jaksanut. Että elämässä on ollut kaikkea muuta, jonka on kokenut tärkeämmäksi. Ja että on vain ollut tavattoman väsynyt kaikkeen. Jos olisin ollut kunnossa ja kyennyt järjestelmälliseen työskentelyyn niin olisin varmaan saanut enemmän aikaan.

Toisaalta jos yritän tehdä opiskeluja työkseni, vapaa-aika jakaantuu useamman asian kesken. Silloin on kyse priorisoinnista. Mistä olen valmis luopumaan kirjoittamisen vuoksi? Pure Felinityn pelaamisesta ainakin jo luovuin. Mutta vapaa-aikaani on täyttänyt ihmissuhdekuvioiden lisääntyminen ja roolipelit. Lukemisesta ei edes hyödyttäisi luopua. Ja lukeminen on minulle tärkeämpää kuin kirjoittaminen. Tosiasiassa tietenkin olen myös mm. katsonut telkkaria ja yleisesti laiskotellut.

Kirjoittamisen aloittaminen on kovin vaikeaa. Uskon ettei siitä tule kuitenkaan mitään, etten saa tehtyä tarpeeksi hyvää tekstiä. Oman puutteellisuuden hyväksyminen ja että siitä huolimatta jaksaa harjoitella, vaatii paljon. Kaikki tiivistyy siihen, ettei tunnu olevan kirjoittamistuulella. Vaikka sekin on samanlainen ilmaisu kuin ettei ole ollut aikaa. Ideoiden puute on kyllä usein hyvin konkreettinen este.

Miksen toisaalta voisi kirjustella kuten roolipelejä? Niihin tuntuu löytyvän idea ja hahmot suhteellisen helposti. Kun ei ole paineita yhtä paljon - kyse on vain yhteisestä hauskanpidosta ystävien kanssa ja lopulta koko porukka tekee pelistä valmiin pelaamalla sitä. Miten osata suhtautua kirjoittamiseen vähemmän vakavasti?

Amatsonipeliä on ollut hauska tehdä. Nyt pitäisi paneutua kirjoittamaan Waldmarkia. Olen ratkonut maailmaan liittyviä ongelmakysymyksiä. Haluan tehdä perustan, josta voin sitten saada näkemystä siihen miten asiat voivat tapahtua. Uusi kaksoisjumaluus istuu mielestäni hyvin yhteen hallitsijaparin kanssa.

Kirjoitusleirillä keskittyminen onnistuu paremmin kuin kotona. Mutta entä tämän jälkeen? Toisaalta vaikka viime kesän kurssin päälle ei tullut tehtyä mitä olin aikonut, eli ruveta kirjoittamaan fiktiota säännöllisesti, olen kuitenkin ollut kirjoittamisen parissa enemmän kuin vuosiin. Tässä puhun kirjoittamisesta synonyymina fiktion työstämiselle, faktatekstiä, kirjeitä ja kaikenlaisia pohdintoja olen kyllä kirjoittanut. Ja hitusen runoja.

Haluanko paneutua kirjoittamiseen tosissaan? Miten suuren sijan elämässäni olen valmis antamaan sille? Pystynkö koskaan kehittymään riittävästi sen ajan puitteissa, jonka pystyn omistamaan kirjoittamiselle? Miten tärkeää kirjoittaminen minulle oikeasti on? Mitä haluan sillä saavuttaa? Tiedän jo tähän mennessä, etten suhtaudu kirjoittamiseen yhtä intohimoisesti kuin monet, jotka ovat oikeasti saaneet jotain aikaan.

Uskon että gradun valmistuttua ajatukset selkiintyvät elämän muilta osin paremmin. Silloin olen päässyt taas yhden ison etapin eteenpäin. Ehkä sen tähän asti tärkeimmältä tuntuneen. Toivon myös saavani edes jotain työtä. Olen tähän asti ollut vain mielenterveysongelmainen työtön tai opiskelija. Sosiaalisesti pelokkaiden nettiyhteisö on ainut paikka, jossa ei ole tarvinnut oikein edes ajatella tuota, tuntea olevansa kyvytön mihinkään kun ei ole tähän ikään mennessä.

Olisi kokonaan oman pohdintansa paikka, miten paljon tietyssä mielessä yhteiskunnan sisällä ja sen ulkopuolella olevien maailmat eroavat toisistaan. Yhteiskunnan sisällä oleva ei välttämättä edes tiedä, millä tavalla työttömyysturvaa jaotellaan ja millä perustein mitäkin siitä myönnetään. Toteamukseni pohjalla on joitain vuosia sitten käyty keskustelu erään yliopistolaisen kanssa. Maailmojen erilaisuus on enemmän henkinen kuin konkreettinen tila, vaikka toisaalta konkretia ja henkinen puoli voivat myös esiintyä yhdessä. Esim. keskustelussa kokemuksista mielisairaalahoidosta. Itsellänikään ei tosin tuota kokemusta ole, vaikka sille olisi varmasti aikoinaan ollut tarvetta.


EDIT: Pelosta on kiinni paljon. En osaa määritellä mihin pelko tarkemmin ottaen kohdistuu. Epäonnistumisen pelko. Kirjoittamisen yrittämisessä ja niin paljossa muussa on kaikki oikeastaan kiinni rohkeudesta. Vaatii rohkeutta ratsastaa uudella hevosella. Rohkeutta tunnustaa oma puutteellisuutensa. Rohkeutta nousta ratsaille putoamisen jälkeen, vaikka joutuu puremaan huultaan ettei itkisi. Rohkeutta olla rauhallinen tilanteessa, joka pelottaa. Oppia luottamaan hevoseen, vaikka tietää, että se pystyy kokonsa ja voimansa puolesta vahingoittamaan ihmistä kuolettavasti, ja että se pakoeläimenä säikkyy ties mitä ja ampaisee silloin alta, että selästä pudotessaan voi sattua todella pahastikin.

Hassua, että ratsastuksen ja hevosten suhteen minun on paljon helpompi olla rohkea kuin siinä, että yrittäisin panna itseni peliin kirjoittamisen suhteen, vaikka epäonnistuminen on hyvin todennäköistä. Ihmisten kanssakin osaan olla kovin arka. Rohkeutta ei meinaa riittää puhumiseen yleisön edessä. Viime vuoden Finncon-paneeli oli suuri onnistuminen siinä suhteessa, vaikka se menikin rauhoittavien turvin.

Riittääkö minulla rohkeutta ja sisua kirjoittaa tekstiä, joka ei välttämättä kelpaa mihinkään? Tunnenko siinä vaiheessa tehneeni turhaa työtä vai osaanko iloita kokemuksesta? Miten paljon masokistista taiteellista nautintoa työnteosta pitää saada, että se kannattaisi itsessään, ilman varsinaista palkintoa eli lopputuloksen kelpaamista? Kuvankäsittely on siinä mielessä palkitsevaa, että saan omaa silmääni miellyttävämmän lopputuloksen nettisivuille. Samoin tietysti itsensä nettisivujen suunnittelu. Masokistista luovasta työnteosta nauttimista tuohonkin liittyy. Mutta jaksanko vastaavaa hidasta kehittymistä kirjoittamisen suhteen kuin mitä kuvankäsittelyn ja sivunteon kanssa on tapahtunut? Riittääkö kärsivällisyyteni - jonka kanssa saan välillä tehdä todella töitä - vuosien mittaan edistymiseen?