~Make-a-Foal ~
	Foal's Name: Jaska Gender: ori Breed: tinker Owner: Elina Date: 10.1.08
Make your Own

Ykkösblogini edelleen osoitteessa: http://elainelouve.wordpress.com

Blogini muuttaa Wordpressille. Uusi osoite on http://elainelouve.wordpress.com

Tämä blogi säilyy edelleen ystävälistan ja yhteisöjen takia. Teen joitain muutoksia ystävälistaan lähinnä vieraskielisellä puolella.

----------

This blog is moving to Wordpress. The new URL is http://elainelouve.wordpress.com

I'll be keeping this blog too because of the friends list and communities. There will be some changes to the friends list though, as I don't have time to follow all the blogs there are currently.

My Wordpress blog will be about 99% in Finnish, sorry about that.

Which Discworld Character are you like (with pics) created with QuizFarm.com

You scored as Carrot Ironfounderson You are Captain Carrot Ironfounderson of the City Watch in the greatest city on the Disc – Ankh-Morprok! A truly good natured, honest guy, who knows everyone, and is liked by all. Technically a dwarf, but only by adoption. You’d rather not be reminded that you are the true heir to the throne, but that does explain why people naturally follow your orders… Carrot Ironfounderson 81% Esmerelda (Granny) Weatherwax 63% Commander Samuel Vimes 63% Lord Havelock Vetinari 56% Death 56% Gytha (Nanny) Ogg 56% The Librarian 56% Greebo 44% Rincewind 38% Cohen The Barbarian 19%

Tunnen itseni luuseriksi, koska jouduin perumaan graduluvun esittelyn. Tosin keksin aiheet molempiin esseisiin, jotka vielä puuttuvat. Ja tuntuu, että ne pitäisi tehdä ennen kuin pystyn paneutumaan graduun paremmin. Ei viitsisi kirjoittaa lukua täysin uusiksi. Pääsyy perumiselle oli kuitenkin flunssa, jonka takia en jaksanut tehdä tarpeeksi. Huimasi. Mutta se on nyt onneksi ohi.

Tänään menimme ilman satulaa, koska kenttä on jäässä. Hiekka jäätynyt sillä lailla inhottavan kovaksi, ja se tuntuu pahalta hevosten jalkoihin. Silloin mennään vain käyntiä. Ilman satulaa ratsastus kehittää tasapainoa ja näemmä myös tehostaa painoapuja. Menin Sarralla ja se reagoi painoon tosi herkästi. Jumpatessa tuli muutaman kerran vahinkoja, kun paino heilahti ja Sarra lähti kääntymään ymmärtämänsä mukaan.

Alkutunnista tuntui siltä, että tästä ei kyllä tule taas mitään. Pelotti sen verran. Pidin harjasta kiinni aluksi koko ajan. Mutta sitten rupesin rentoutumaan. Pujottelu meni Sarran kanssa paremmin kuin koskaan ennen. Pahinta ilman satulaa ratsastuksessa on loppujen lopuksi selkään nousu ja sieltä alastulo. Olisinpa notkea atleetti, joka ei pelkää korkeita paikkoja...

Vietimme tallilla koko päivän, onneksi Jussi oli alkujaankin mukana (en olisi päässyt selkään muuten). Talutimme tenavatunnilla, minä vaihteeksi aasia ja Jussi Bastia. En edelleenkään erota kaikkia mustia shettiksiä toisistaan. Piensuokkilehden tilanne näyttää ihan hyvältä.

Taidan jossain vaihteessa siirtää pääasiallisen blogini Wordpressille. Tänne pidän kyllä tunnukset vähintään ja blogi säilyy myös täällä. Nyt menen laittamaan quesadilloja, katsomme samalla nauhoituksista Marie - viettelevää vampyyriä.

http://ffp.uku.fi/cgi-bin/energynet03/energycosts.pl?session_id=7bd3ddcfa493685bfe309551497155b2

Onpas pitkä osoite. Joka tapauksessa tuolla voi selvittää vaikka seksiin (rakastelu) kuluttamansa energiamäärän.;p

Ihan hyvä, etten ole oppinut koskaan oikein kunnolla laskemaan kaloreita. Muuten tuo voisi olla huono löydös. Että olisi aina löydettävä se liikuntamuoto ja aika yms. mikä kuluttaa eniten... Mieleni pohjalla elää aina mörkö, josta ei varmaan pääse koskaan eroon. Koska se saa voimansa perfektionismista kai noin pohjimmiltaan. Mieluummin olen vain endorfiininarkkari, eli treeni ei ole mistään kotoisin jos jossain ei tunnu.

Kuntosali on toisaalta hirveän tylsä, ainakin silloin kun yliopistoa aloittaessani kävin (osittain siksi en sitä jatkanutkaan, vaikka olin teettänyt henkilökohtaisen harjoitusohjelman, Ylioppilasliikunnan palvelut kun ovat kiitettävän edullisia). Ei kiinnosta tuijottaa ihmisiä ja seiniä, odotella vuoroaan laitteille ja sitten ähertää niissä. Miekkailu on myös hyvä laji ratsastuksen ohella, olen alustavasti ilmoittautunut YM:n alkeiskurssille, mutta saa nyt nähdä tuleeko siitä mitään... En edes tiedä vielä mihin aikaan se tulee olemaan täsmällisesti. Kai sekin on hyvä aloittaa uudelleen alkeista, vaikka aikoinaan kävinkin pari vuotta varmaan yleensä 2-4 kertaa viikossa. Siitä on kauan. Voi olla, että kurssi menee nyt päällekkäin muiden menojen kanssa. Tai etten vain jaksa sitoutua henkisesti käymään kisiksellä kaiken muun lisäksi. Rahapuoltakin pitää ajatella, tosin alkeiskurssi ei ole kovin kallis ylioppilaskuntien jäsenille.

Tänään kyllä tuntui ratsastus, kouluvääntö on aika raskasta (vielä kun heppa haluaisi mennä vaan, mieluiten laukata, eikä pysähtymiset kiinnosta sitä tippaakaan - pitäisi joskus mennä Pennillä laukkaa kentällä oikein pitkään, niin kai se joskus hyytyisi). Tosin ei niin paha kuin kevyt istunta lyhyillä jalustimilla. Maastossa silloin yhtenä sunnuntaina turtui jalat aika täysin. Tottumattomuus lyhyillä jalustimilla menoon ja liian huonot reisilihakset syynä. Ensimmäisessä vaikuttaa "luonnoton" asento siis. Pitää tottua ja kehittää lihaksia/jänteitä tms. myös polviin ja nilkkoihin. Kevyt istunta puolestaan vaatii reisilihaksilta paljon.

Oikeasti olin vielä puolikuntoinen tänään. Flunssa on lähes ohi. Sen lievä läsnäolo taisi vaikuttaa astmaankin. Huonolla tavalla siis. Oikea nilkkani oli jotenkin huonossa asennossa, joten se rupesi loppuraveissa (keventäessä) pettämään. En odottanut tunnilta muuta kuin että treenaisin puolipidätettä ja että tulisi henkisesti parempi olo. Olen stressannut koko viikon. Toivoin mielessäni Penniä tai Pullaa. Ihan tyytyväinen olen, vaikka tänään olikin huono päivä. Alkaen siitä, että unohdin nahkahanskat kotiin ja normaalit sormikkaat tosiaan ovat liian liukkaat, vaikka olisikin kangasohjat (joissa on sellaiset pienet "stopparit" tms. säännöllisin välein). Kerrattiin asetuksia ja taivutuksia, se oli oikein hyvä juttu. Opettelen mielellään perusasiat kunnolla. Jussikin sai teoriaopetuksen seuraamalla tuntia.

Miksei täällä ole naapurustossa mitään kahvilaa tms. mihin voisi mennä vähän viettämään aikaa? Räkälä on, eikä se ole pahimmasta päästä, mutta se ei ole sama asia. Olkoonkin, että sieltä saisi intialaista ruokaa. En ole vielä kunnossa lähteäkseni mihinkään kauemmas.

Flunssa on tullut paljon paremmaksi, mutta heikko olo ja huimaus jatkuvat. Kuumetta ei ole ollut kovin paljoa, limaa sitäkin enemmän. Oli äklöä ja paksua.

Menin risteilylle viikonloppuna, eipä siellä tarvinnut tosiaan rasittua. Ja sai syödä vatsansa täyteen. Ikävintä oli hyttiseura, toinen suuttui siitä, että niistin yöllä (!!!). Myönnän, että niistin aika rajusti, mutta kun hiljempaa ei auttanut mitään (tuli kyllä kokeiltua). Röörit oli täysin tukossa, enkä pystynyt nukkumaan. Olin ottanut Duactin, josta ei siis ollut täysin apua, vaikka se varmasti vaikuttikin. Ylimääräinen tyyny oli ko. valittajalla itsellään käytössä kipeän kätensä takia.

Ihmettelen myös, miten yliopistolle ylipäänsä eksyy ihminen, jonka mielestä Raamattu on totta. Suurin osa suomalaisista on kuulemma antisemitistejä, erityisesti yliopistolla. Antisemitismi tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että suhtaudutaan ymmärtävästi palestiinalaisiin. Sodatkin ovat kuulemma ateistien syytä - Israelin hallintokin on "oikeasti" ateisteja.

Yritin olla kohtelias keskustelija, joten rajuimpana argumenttina päädyin selittämään (vääntämään rautalangasta?), että uskovainen on kyllä oikeasti muutakin kuin sen uskontonsa edustaja (esim. uskovainen poliitikko). Että olen kyllä samaa mieltä siitä, että harvemmin uskontojen tai ideologioiden puolesta oikeasti soditaan, vaikka ne olisivatkin osa sodan syitä. Yleensä kyse on vallasta, resursseista ja maasta (vaikkei sitä sanottaisi suoraan, koska sota on helpompi oikeuttaa "moraalisin" perustein). Eli uskovaiset kyllä sotivat. USA:n sisällissodassa oli ilmeisesti oma osuutensa myös kristillisten herätysliikkeiden kannattajilla. Noin esimerkkinä.

Kyseiselle henkilölle nostan hattua siitä, että hän myönsi historiatietonsa olevan hyvin puutteellinen, ja ettei ole oppinut ajattelemaan laajoja kokonaisuuksia. Tulipa hän sitten muistaneeksi Bush tyhmemmänkin - uskovainen, joka sotii.

Olisi ollut mielenkiintoista lykätä tuo ihminen (tiedottaja koulutukseltaan) samaan huoneeseen aikoinaan englanninkurssilla tapaamani libyalaisen hammaslääkärin kanssa. Suomalainen kristitty, jonka mielestä juutalaisia kohdellaan kaikin tavoin väärin esim. sillä tavoin, että vähätellään heidän kärsimyksiään uutisoimalla palestiinalaisia kohtaan tehdyistä pahuuksista. Ja libyalainen muslimi, jonka mielestä palestiinalaisia kohdellaan kaikin tavoin väärin, jne. Kaksi kiihkoilijaa, jotka ovat kuitenkin hyvin tavallisia ihmisiä, ja vastustavat väkivaltaa.

Asiasta toiseen. Jussi menee tänään Koffin talleille tapaamaan jyllantilaishevosia. Teekkariratsastajien excusta on kyse. Minäkin olin ilmoittautunut, mutta meillä piti olla seminaari tänään. Ei nyt sitten olekaan, eilen tuli viesti että se on peruttu. Toisaalta en välttämättä vielä jaksaisi. Ja pitäisi kirjoittaa se graduluku. Sairaana en ole saanut mitään aikaan, eilen sentään alkoi vähän selvitä. Ikävintä on, että olen taas jossain määrin masentunut. Se iskee sairasteluiden aikaan, kun ei pysty tekemään mitä pitäisi. Ehkä perfektionismi on pahin ongelmani, ainakin tällä hetkellä. Asiaa ei auta, ettei pääse noin vaan ihmisten ilmoille - muuta kuin sinne räkälään. Kun siis haluaisi vain istua vähän aikaa jossain muualla kuin kotona ja vaikka lukea lehteä.

Inhottava tauti, joka iskee aina kun sitä vähiten kaipaisi.:(

Graduluvun deadline on 8.11.

Eilen piti mennä Sarin ja Robertin kanssa Turun linnan kummituskierrokselle. Mutta lähdin Turusta kun alkoi tuntua siltä, etten jaksaisi. Matkalla bussissa rupesi viluttamaan. Kotonakin vielä, varmaan oli kuumetta jonkin verran. Tänään olisi ollut tuo gradusemma ja yksi lääkäriaika, mutta jäivät nyt molemmat väliin.

Viikonloppuna on AEK:n opiskelijaristeily. Se ei toisaalta välttämättä olisi niin paha, kun voisi vaan nukkua ja syödä ja istua koulutuksissa. Sääli sinänsä, jos suunnittelemani queer-kirjakauppa -reissu Tukholmassa jää väliin. En itse asiassa ole varma, onko Ruotsissa pyhäinpäivä nyt samaan aikaan kuin täällä, mutten ollut tajunnut sen osuvan juuri tuohon. Eli kirjakauppa ei pakosti olisi edes auki.

Influenssarokotuksen ehdin sentään saada eilen ennen kuin flunssa (lukijoille muistutuksena, että flunssa ja influenssa ovat eri sairauksia, eri virukset niiden takana) rupesi kunnolla puhkeamaan. Kuulemma kuumeilu olisi estänyt, mutta aristava kurkku ei vielä vaikuttanut rokotukseen mitenkään.

Rokotuksista ja taudeista puheen ollen, olen kai oppinut elämään astmani kanssa. Rokotus liittyy siihen oleellisesti, koska kuulun riskiryhmään (säännöllisessä lääkityksessä olevat astmaatikot). Eilen menin bussilla Turusta tallille, koska Jussi oli menossa ratsastamaan eikä oikein muuten olisi päässyt hakemaan pysäkiltä/asemalta. En tehnyt mitään fyysisesti rasittavaa, istuin kentän laidalla katsomassa tuntia pari pientä terrieriä sylissä. Ja hevospölytin normaalit vaatteeni.;p Suitsin Pullan Jussin avuksi ja talutin Sarran pihattoon, Katri talutti Lotan (Lotta on nyt kokeneiden tunneilla). Sain pihaton portin auki vasemmalla kädellä ja Sarran hallittua oikealla (portista sisään, kiertämään että sain pidettyä porttia auki Katrille ja Lotalle, sitten sulkemaan portin).:)

Astman kanssa elämään oppimisella tarkoitan, että se ei enää tunnu elinkautiselta tuomiolta. Toki kaipaan edelleen omia lemmikkejä, lähinnä kaksi koiraa ja kaksi kissaa olisi kiva yhdistelmä. Mutta voin tuosta vaan lähteä tallille vaihtamatta vaatteita - vaikka se ei sinänsä olisi järkevää. Tietysti sekin kyllä vaikuttaa, että astmani on lääkityksellä tullut paremmaksi. Flunssien aikaan kyllä huomaa, ettei ole ihan kunnossa, mutta en nyt mitään kuolemaakaan tee ja ainahan tämä menee ohi. Luin YTHS:llä lehteä, jossa kerrottiin astmaatikoista 1970-luvun alussa silloisen kovan influenssaepidemian aikaan. Monet joutuivat sairaalaan teholle tai muuten. 30 vuodessa astmaatikkojen kuolleisuusluvutkin (astmaan) ovat parantuneet 80%. Lääkitys ja ylipäänsä astman ymmärtäminen ovat parantuneet huimasti. Hyvä, että influenssarokotuksiakin nykyään on.

Lauantaina käytimme lähes koko päivän kirjamessuilla, koska saimme äidiltäni liput. Tuli tehtyä joitain ostoksia, osallistuttua epälukuiseen määrään kilpailuita, kuunneltua paria esitystä, jne. Lainasimme myös paria elävää kirjaa - hieno idea!:) Ruokapuolella kävimme sushi-koulun ja maistelimme espressoja. Sushi-innostus iski, joten nyt pitäisi saada tarvikkeet.

Illalla katsoimme nauhoituksista Green Day -dokkarin, joka oli kyllä enemmänkin konserttitaltiointi eikä mikään dokkari. Mutta se tulikin Jimiltä... Söimme loput sushit, jotka sai mukaan koulun päätteeksi, ja kännäsimme hieman 6-packin voimin. Lopulta jaksoimme saunaan vasta kun se oli jo jäähtymässä.

Sunnuntaina lähdimme Ypäjälle pienhevosyhdistyksen kokoukseen. Kävin siellä esittelemässä lehtityöryhmää ja missä vaiheessa olemme. Kaikkiaan hyödyllinen tapaus ja mukava päivä. Kotiin tultua kurvasimme suoraan vanhempieni luokse, jossa menikin sitten loppuilta.

Tuntuu oudolta olla tämä viikko ilman ratsastusta. Täytyy sopia rästitunnista ensi lauantain osalta. Howrsen pelaaminen auttaa akuuttiin tarpeeseen saada hoitohevonen, mutta ratsastustarvetta se ei poista.;p

EDIT:

Ammatinvalintapohdintoja

Olen seurannut Maajussille morsianta, koska siinä on niin paljon hevosihmisiä. Nyttemmin olen miettinyt, mikä minua oikeastaan vetää olemaan eläinten kanssa ja tekemään kaikenlaista. En ole alkujaan ollut missään tekemisissä maaseudun tai eläinten kanssa. En edes minkään perinteisten työläisammattien. Luontoa on tosin ollut sen verran mitä lähiössä oli. Lapsena tykkäsin hiihtää ja luistella. Suvussa on duunareita ja maanviljelijöitä. Lehmät eivät ole minulle mitenkään täysin vieras juttu. Joka tapauksessa olen kasvanut enemmänkin tietokoneiden ja kirjojen parissa. Eläimistä olen aina tykännyt, tiedä sitten mistä se viehätys tulee. Talikkoa olen ensimmäistä kertaa elämäni aikana käsitellyt nyt tallilla, ja mielestäni oppinut homman jo kohtuullisen hyvin.

En usko, että minusta olisi koskaan ollut maatalousalalle tai muuhun ruumiilliseen työhön. En muutenkaan pystyisi elämään siten, että joka hetki pitäisi olla menemässä ja tekemässä. Ettei jäisi aikaa ajatella. Elämässä pitää olla monipuolisuutta. On tietysti mahdollista, että joillain ehdoin olisin voinut ruveta eläintenhoidon ammattilaiseksi. Siihen olin yhteen aikaan tähtäämässä, vaikka vaihtoehdot olivat kyllä silloinkin mielessä. Olisi mennyt lupaava tutkijanalku hukkaan koiranoksennuksia siivotessa, sanoi eräs eläinlääkäri. Esim. kirjanpito tms. toimistotyö olisi minulle yhtä lailla pidemmän päälle väärä homma. Henkisesti liian puuduttavaa - mikä on tietysti vain minun henkilökohtainen tuntemukseni.

Yritin varata ammatinvalintapsykologin, mutta työkkärillä on siihen mahdollisuus vain kerran viikossa tiettyyn aikaan ja numero on 0100, joten maksaa ihan sikana kännykästä kai vieläkin. En välitä ruveta tarkistelemaan asiaa puhelinlaskusta. Sinne oli jonoa, joten en jäänyt odottamaan. Yritin uudestaan ja sama juttu. Tosin mietin sitä, että ehkä parempi vain valmistua ja katsoa mihin työhön sattuu ajautumaan. Jos en jaksa jatkaa opintoja heti. Sitten näkisi varmaan vähän laajemmin mitä oikeasti haluaa tehdä eli pystyy pidemmän päälle ajattelemaan ammattina. Hyvin montaa hommaa voisi tehdä väliaikaisesti, mutta tiedän jo, etten ainakaan kirjastossa tavallista virkailijan (alempi tutkinto, isossa kirjastossa tuntuu olevan joko tiskillä lainaamista & palautusta tai kirjojen hyllyttämistä) hommaa jaksaisi kovin montaa kuukautta (liian rutiininomainen työnkuva eikä itsenäisyyttä nimeksikään, luovuuden kanssa virkailijan työllä ei ole mitään tekemistä).

---------------

Sodista

USA:n sisällissodan opiskelu näin gradun ohessa kontekstin ymmärtämiseksi on syventänyt ajatustani sodankäynnin mielettömyydestä. Oikeastaan katsoessani dokkarista pätkää Antietamin taistelusta, tuli mieleen myös kaikenlaisten re-enactment -porukoiden tietynlainen sairaalloisuus. Itse en ainakaan haluaisi osallistua uudelleennäyttelemiseen, jossa minä ja muut joutuisimme esittämään esim. jouksuhautaan läjään kuolleita ruumiita. Mukana dokkarissa on paljon alkuperäisiä valokuvia, jotka ovat kyllä aika järkkyä katsottavaa. Antietamin (1862) mainittiin olleen huomattavasti verisempi taistelu kuin Bull Run sodan alkupuolella (1861), joka oli jo saanut aikalaiset kauhistumaan. Minnie Ball -luodit pirstoivat luut niin perusteellisesti, että haavoittuneille jouduttiin tekemään huomattavan paljon amputointeja.

On ilmeistä, että sodan jälkeen minkä tahansa yhteiskunnan väkivaltaisuus lisääntyy. Sotilaina olleet ovat tottuneet väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Alkoholismia, masennusta, yms. esiintyi myös 1800-luvulla, vaikkei silloin vielä puhuttu posttraumaattisesta stressireaktiosta. Luin tässä taannoin myös yhden artikkelin (uusimmasta Naistutkimuslehdestä) siitä, miten osa suomalaisista sotilaista raiskasi neuvostoliittolaisia naissotilaita ja siviilejä. Neuvostonaissotilaiden ruumiita myös häpäistiin ja nekrofiliaakin tapahtui.

Kansallisuudesta, maasta ja ajankohdasta riippumatta sota on julmaa silloin kun sitä käydään sekä loppumisensa jälkeen. Kaikki Bosnian, Ruandan jne. hirveydet ovat tapahtuneet myös muualla, muina aikoina, ja tapahtuvat varmasti yhä edelleen. Nyt ja tulevaisuudessa. Sotasankari on se, joka tappaa eniten. Raakuudet lakaistaan maton alle kun hehkutetaan kansallista menestystä ja isänmaallista paloa.

Haluaisin nähdä taas uudestaan elokuvan Erämaa syö miestä. Toisella katsomiskerralla näin sen hyvin pasifistisena, ensimmäisellä kerralla taisi tulla enemmän kauhuvaikutus. Kyseinen K-18 leffa sijoittuu USA:n sisällissodan aikaan. Uusi katsomiskerta olisi paikallaan nimenomaan siksi, että olen nyt perehtynyt ko. sotaan paremmin. Mielestäni siinä hyvin tehokkaasti sota vertautui kannibalismiin. Kun ihminen syö toista ihmistä, hänet valtaa intiaanitarujen paha henki. Sen jälkeen hän ei voi lopettaa kannibalismia. Leffan alussa on kuvallinen vertaus sisällissodan kauhujen ja upseerien nauttimien veristen pihvien välillä.

Milloin suomalaiset pystyvät näkemään omat sotansa yhtä realistisen raadollisesti ja kriittisesti? Eipä silti, Tampereella museo Vapriikin perusnäyttelyssä on jo mielestäni teos, joka on yksinkertaisuudessaan juuri tuolla tavalla puhutteleva. Sisällissota on siinä esitetty hyvin puolueettoman pelkistetysti - voi tietysti olla, että asia ei avaudu henkilöille, jotka eivät tunne Suomen sisällissotaa. Teoksessa on seinän täydeltä puukkoja.

(Bosnian sodasta voin suositella elokuvaa Vukovar, joka ei sekään sovellu aivan pienille tai herkille katsojille - en muista ikärajaa, mutta se on tavattoman traaginen. Hotelli Ruanda oli ihan ok elokuva, tosin elokuvallisesti liian höttöinen, mutta aihe siinäkin hyvin dramaattinen. Tuossa lienee eroa valmistusmaiden välillä, Vukovar on muistaakseni kroatialainen.)

----------------------

Väkivaltaviihteestä

Olemme katsoneet Dexteriä alusta lähtien. Luin myös taannoisen Voiman pääkirjoituksen ja Dexter-antimainoksen. Olen pasifisti ja ymmärrän myös kannan, jonka mukaan väkivallan ihannointi on väärin (ks. edeltävä pohdintani sodasta). Mutta itse en sijoita Dexteriä väkivallan ihannoinnin yhteyteen, vaan TV-sarjana ja tarinankerronnallisesti vampyyri-viihteen ja sarjamurhaajatarinoiden jatkumoon.

Sarjamurhaajista tuli yhteen aikaan suosittuja dekkareissa ja elokuvissa. Olen itsekin lukenut suurimman osan Patricia Cornwellin Scarpetta-kirjoista. Ja tykännyt muutenkin tuosta teemasta. Se on tehokas kauhuelementti. Mielestäni sarjamurhaaja on uuden ajan vampyyri. Entisajan kauhussa vampyyri oli sieluton tappaja, joka joi verta. Sitten tuli Anne Rice, se yksi symppis TV-sarja vampyyrista joka on poliisi, menneisyyttään historian julmimpana vampyyrina sovittava Angel, jne. Vampyyrit eivät ole enää pitkään aikaan olleet varsinaisia kauhuelementtejä missään, vaikka kauhun genreen sinänsä kuuluvatkin. Tarvittiin jotain uutta, millä pelotella yleisöä, ja siihen kysyntään vastasi sarjamurhaaja.

Vampyyri ja sarjamurhaaja ovat myyttisiä hahmotyyppejä fiktiivisessä kerronnassa. Molemmat ovat yhdellä tapaa sieluttomia, vampyyri konkreettisesti ja sarjamurhaaja kyvyttömyydessään empatiaan/tunteisiin. Molemmat ovat tehokkaita ja vaarallisia tappajia, jotka saattavat myös valikoida uhrinsa, mutta periaatteessa kuka vain on vaarassa, koska kyseessä ei ole perinteinen murhaaja (vrt. vaikka saksalaisdekkarien tai Agatha Christien murhaajat). Toki sarjamurhaajilla on oikeat esikuvansa ja genren piirissä esitetään myös tositarinoita. Yliluonnolliseenkin voi silti uskoa. Joka tapauksessa oikeat sarjamurhaajat ovat ajallisesti ja paikallisesti hyvin kaukaisia erityisesti suomalaiselle, rauhallisissa oloissa varttuneelle henkilölle. Ajan ja paikan etäisyys tekee oikeistakin sarjamurhaajista tavallaan fiktiivisiä, mutta tietysti tarinoiden kauhuvoimaa herättää juuri niiden "todenperäisyys". Aikamme on koukussa "autenttisuuteen" ja "todellisiin tapahtumiin". On oman pohdintansa paikka, miksi näin on. Keskiajalla autenttisuudelle ei juuri pantu painoa, koska maailman piti vaikuttaa siltä miksi Jumala on sen luonut - epätäydelliset yksityiskohdat muutettiin siis toisiksi, vastaamaan Jumalan luomaa "todellisuutta".

Dexter on nähdäkseni oire siitä, että sarjamurhaaja-genre on muuttumassa vampyyri-tarinoiden tapaan inhimillistävämpään suuntaan. Jos sielua ei ole, henkilöllä on ongelma siitä että on erilainen. Angel tosin sai sielun ja tajusi sitä myötä kaikki pahat tekonsa. Voiko psykopaatti parantua? Vampyyrille muutos on varmasti helpompi, koska se käy magian voimin. Psykopaatilla on vastassaan genren edellyttämä länsimainen tiede ja sen määritelmät psykopatiasta ja tilan syistä.

Dexterissä näkyy mielestäni lisäksi katsojien turhaumien purku. Dexter tappaa vain pahiksia, joille katsoja ei oikeassa elämässä voi mitään, vaikka näiden pahisten teot olisivat kuinka kammottavia. Lostissa Sawyer on ollut harvinaisen ärsyttävä hahmo, vaikka monet ilmeisesti Sawyerista pitävätkin. Ensimmäisellä kaudella ärsyttävyys oli huipussaan, ja silloin Sayid kidutti Sawyeria. Sayidin tausta kiduttajana on kuitenkin kytketty USA:n sodanvastaisuuteen (siitä sai suoran vastuun eräs USA:n upseeri ensimmäisen Persianlahden sodan aikaan - syy ei ole siis Sayidin "pahuudessa" tai irakilaisissa, vaan julman amerikkalaisen teoissa). Sayid myös katuu menneisyyttään, vaikka onkin turvautunut taitoihinsa erikoistilanteissa yhteisön hyväksi (ei koskaan omaksi hyödykseen). Takaisin asiaan: kuka ei haluaisi nähdä mummonpotkijan kärsivän fiktiivisesti? Vaikka älyllisellä tasolla pystyisi kieltämään pitävänsä moisesta viihteestä, niin todennäköisesti saisi kuitenkin henkistä tyydytystä katsoessaan omankädenoikeuden fiktiivistä toteutumista.

Eri asia tietenkin, edistääkö tällainen viihde kuolemanrangaistuksen kannatusta, koska sekin varmasti monista tuntuu varsin etäiseltä tapahtumana. Jos edistää, niin se on tietysti hyvin huono juttu. En usko viihteen itsessään lisäävän väkivaltaa, vaan paremminkin väkivaltainen ympäristö lisää väkivaltaa. Esim. sodasta palanneet harjoittavat sitä enemmän. Olen myös miettinyt, aiheuttaako lasten fyysinen kurittaminen väkivaltaista käytöstä? Tiedän erään keski-ikäisen miehen, jota on piiskattu lapsena ja joka on aikuisiällä käyttäytynyt väkivaltaisesti. Onko kyse lapsuudessa opitusta ratkaisumallista? Että väkivallalla voidaan saavuttaa jotain tavoitteita? Mielestäni myös väkivaltaisen kuvaston viljelemistä haitallisempaa on väkivaltaisten ihanteiden viljely. Kuuluu antaa takaisin, jos saa turpaansa koulun pihalla. Nalkuttava akka pitää vaientaa. Kunnon mies menee armeijaan ja puolustaa maataan ylevässä sodassa tehden sankaritekoja. (ks. edellinen pohdintani sodasta) Oikea mies osaa tapella. Tosimies antaa turpaan (sattumalta ulkona näkemälleen ohikulkevalle - tositapaus) poikkeavasti pukeutuneelle teinipojalle.

Suhtautumiseni väkivaltaviihteeseen on oikeastaan varsin kaksijakoista. Harrastan kauhutarinoita eri muodoissa, ja naureskelen tulituksessa lakoavia ihmissusia (Dog Soldiers) tai kun zombilta ammutaan pää pois. Kidutan ja tapan simejäni, jos ne alkavat ottaa päähän. Tosin tällä hetkellä olen sen verran tyytyväinen kaikkiin Sims-kylän asukkaisiin, että olen pannut ne naimaan ristiin rastiin. Pelaan mielellään Carmageddon 2:sta, Doom 2:sta ja vastaavia väkivaltapelejä. Mutta kaiken kaikkiaan pasifistinen mieleni ei sulata elävän elämän väkivaltaisuuksia. En halua katsoa "dokumenttia" (sosiaalipornoa) oikeasta murhasta. Realistista ja raadollista väkivaltaa sisältävät elokuvat pystyn kyllä katsomaan, mutta ne herättävät paljon ajatuksia, eikä niistä koskaan tule iloiselle mielelle vaikka olisi kuinka hyvä elokuva. Punavangin päiväkirjan lukeminen (osana arkistotehtävää Työväen arkistossa) sai murheelliselle mielelle, vaikkei siinä ollut sinänsä mitään erityisen kammottavaa sisältöä.

Väkivallan ja sodan ihannointi on pahasta, mutta pitäisikö tehdä vain täysin väkivallatonta fiktiota? Mikä on ihannointia, missä kulkee raja? Entä voiko väkivaltaviihteen lisääntyminen (Suomessa) olla merkki siitä, että yhteiskunta on entistä väkivallattomampi (muistaakseni Heikki Ylikangas on esittänyt tuota tukevaa tutkimusta, lisäksi väkivaltarikokset ovat vähentyneet viime vuosina, vaikka niistä uutisoidaankin entistä enemmän - paradoksaalisesti ihmiset siitä syystä pelkäävät enemmän, vaikkei pelkoon olisi yhtä paljon aihetta kuin joskus ennen)? Voiko agressioita purkaa fiktion keinoin?